::.. F I N   K V A   &   M V A   J A N R A ..:: (Julkaistu Mustaterrieri-lehdessä 4/81) Saara, Janra syntyi 25.8.1980 Askaisissa Irmeli ja Markku Koskisen luona. Heidän kennelnimensä oli myöhemmin Grifmus. Saara tuli minulle vasta tammikuussa 1981, joten se oli jo hiukan nähnyt elämää. Lempinimensä se sai kaimansa, italialaisen korkeushyppääjä Sara Simeonin mukaan. Molemmat ylittivät kepeästi esteitä. Saara kiipesi kuin apina yli kaksimetrisen tarhaverkon sinä päivänä, kun sen hain. Pennut nimittäin vietiin alkututustumisen jälkeen tarhaan siksi aikaa, kun ihmiset joivat kahvia. Saara köpötteli hetken kuluttua itsekseen keittiöön. Tarha sentään oli sakemanniuroksiakin kestävä! Kuten moni on havainnut, musta kipaisee ketterästi vaikka talon katolle. Saara menehtyi syöpään tammikuussa 1989. FIN KVA & MVA Janra ja omistaja Pirjo Väkiparta (klikkaa kuvia isommaksi) Käsitykseni koirista on muotoutunut melkein yksinomaan saksanpaimenkoirien kautta, joten en tiedä mustaterriereistä oikeastaan mitään. Kerron kuitenkin, miksi minulla on musta, milloin kaikki alkoi ja ensivaikutelmistani uuden koirani kanssa. Viimeisimmän sakemannini jouduin lopettamaan joulukuun 1. päivänä 1980 koiran ollessa vain kaksivuotias. Sillä todettiin sydänvika. Harmitti niin valtavasti! Temperamenttinen ja rohkea käyttökoira hyvällä alulla. Tunsin oloni tyhjäksi. Oli niin hiljaistakin. Näin sitten mahdollisuuden tullen, kun olin vapaa jokapäiväisestä velvollisuudestani, koirasta, päätin lähteä ulkomaille... Ruotsiin. Olin toki harkinnut uuden sakemannin hankkimista ja kysellyt muittenkin koirien perään. kävi kuitenkin niin, että ystäväni Eurasta soittivat Koskisille Askaisiin, että nyt sen Pirjon päiväjärjestys on mennyt sekaisin; sillä ei ole koiraa ja se on ruvennut siirtolaiseksi. – Molemmat asiat ois korjattava. Minkäs sille sitten voi, kun pistivät siellä Suomessa tuulemaan. Mustaterrieri sopis kuulema käteenikin niin hyvin.Siispä Koskisen Irmeli soitti minulle ja ehdotti heidän Dinansa pentua. Oli tammikuun alku ja olin vakaasti päättänyt, etten ikinä pistä rahojani niin tuuleen, että ottaisin jonkun eläimen. Toisin kuitenkin kävi. Tulin lomalle Suomeen. Saavuin maanantaiaamuna 12.1.1981 Turun satamaan. Lähdin ajamaan Raumalle. Ajoin ohi risteyksen, josta Koskisille piti kääntyä. Ajattelin soittavani heille kotoa, että en ota minkäänlaista eläintä riesakseni. Onnekseni oli kurakeli. Oli poikettava huoltoasemalle pesemään autonlaseja. Ja, ennekuin ehdin tarttua vesisankoon, soitin Askaisiin, että ollaankos siellä kotona, sillä ajattelin tulla vain vähän katselemaan koiria. Palasin siis takaisin päin. Mennessäni Koskisille olin tietenkin varustautunut paksunlaisella suojamuurilla, sakemanni-ihminen kun olen ja hiukan fakkiutunut. Astuessani ovesta sisään tuli vastaan monta (vain 3) mustaa, karvaista koiraa – ja kissoja ja griffoneita ja... Enhän minä ymmärtänyt mitään - en niin yhtään mitään. Isäntäväki selvitti, millaisesta luontokappaleesta on kyse. Mustat seurasivat tarkkaan tilannetta. Katselivat sieltä karvojen seasta. - Olivat varmaan päättäneet, että rohkein se on, joka rokan syö ja lähtee Multimäen mukaan. Taisivat pitää minua vähän tyhmänä, koirat ja isäntäväki. Vanha ystäväni griffoniuros Andrew istui sylissäni ja yritti todistella, että kyllä sä Pirjo tollasen puudelin kanssa pärjäät. Kokeile pois! – Niin, mulla oli viikko aikaa langeta vanhaan ansaan: kokeile ja tuo takaisin, jos... Lähdin kotia kohti karvakasan istuessa auton etupenkillä. Oli niin arkipäiväinen olo. Ihan rauhoituin. Tällä tavoinhan se oli ollut jo 13 vuotta. No, se peijakkaan koira yritti innoissaan ohjata autoa. Tuli ihan spontaanisti mylväistyä jotain kieltävää. Koira käänsi mulle selkänsä, katseli vähän maisemia ja alkoi nukkua. Voitteko kuvitella: Ei mitään koiran eleitä, ei anteeksipyyntöä, ei yhtään mitään. Katselin sen nappihäntää siinä hetken ja ajattelin, ettei tuo mikään koira ole, koska se ei osaa käyttäytyä koiran tavoin eikä omista kunnollista häntääkään. Ei, Saara se on. Kotona oli kaikki valmiina edellisen koiran jäljiltä. Päiväjärjestykseni oli taas entisellään. Yökin meni hyvin. Pentu nukkui sikeästi ja mahduin itsekin oikein mukavasti sänkyyn. Aamulla sitten tajusin, että koiran turkki tuntui uudenlaiselta. Hapuillessani pimeässä ei käteeni enää osunutkaan kiharaa sakemanninturkkia. Jaaha, kestihän sitä vapautta melkein puolitoista kuukautta. Siis, koiran kanssa aamulenkille. Ei ollut pissinyt yöllä lattialle. Eikä se ole sen koominkaan kertaakaan tehnyt asioitaan kotomatolle, vieraille kylläkin. Keitellessäni aamupuuroa istu Saara jalkojen juuressa niin kuin olisi aina siinä ollut. Jestas sentään! Nuo pennuthan syövät aamullakin. Melkein unohdin, kun Saarakaan ei kerjännyt, oli vain. Syötyämme otin kaulapannan ja hihnan esille, kutsuin koiraa ja sanoin ”istu”…?! Se istuutui silmänräpäyksessä. Myöhemmin olen todennut, että kun Saaran itsepäiseen päähän saa jonkin opin iskostettua, tottelee se sitä kirjaimellisesti. Kuitenkin pilke silmäkulmassa: ”Häivyn just kun hiukankin löysäät otettasi”. Sakemanniin mustaa on turha verrata, vaikka itse niin jatkuvasti teenkin. Onhan jokainen koira oma persoonansa. Saara on ollut minulle todella yllätys: Hyvin itsekäs ja itsevarma. Kulkee aina häntä pystyssä emäntänsä edellä. Mörisee vähän kaikille eläimille, jotka tulevat liian lähelle Saaran ihmistä. Ja käyttäytyy fiksusti kylässä eli makaa emon tuolin alla. Pärjäsi se hyvin Tukholman vilinässäkin. Liukuhihnojen, portaiden, maanalaisten ja muiden sellaisten kanssa oli tietenkin aluksi erimielisyyksiä. Näissä tilanteissa ei houkuttelu auttanut. Parhaaksi konstiksi havaitsin, että Saaran pantaa oli kiristettävä pykälällä ja sitten vaan mentävä hihna soiden. Näin olemme tähän asti selvinneet uusista tilanteista. Eikä Saara ole koskaan peläten perääntynyt. Sillä on tapana nauliintua paikalleen, hännäntyngän kuitenkin heiluessa vimmatusti. Tilanteen uusiutuessa ollaan oltu kuin kalat vedessä. Paljon olisi kerrottavaa. Kaikenlaisia hauskoja juttuja. – Niin, ja on mulla yksi murhe: Mihin tuo eläin mahtuu, jos siitä tulee niin suuri kuin pitäisi! Tämä jaarittelu lyhennettynä: Aikuinen koira pennun nahoissa. Haaste: Saanko sen itsenäisen luonteen käytettyä hyväksi kouluttaessani sitä käyttökoiraksi. Pirjo Multimäki, Saaran emäntä Janra on ainoa KVA arvon saavuttanut mustaterrierinarttu. :: y l ö s :: ‹‹ takaisin